Sekä Yhdysvalloissta että Suomessa kansaa tulee valmistella todelliseen sotaan. Todellisessa sodassa ruumiita tulee hirveästi. Amputoidut ja muutenkin vakavasti invalidisoituneet huutavat tuskissaan. Papi lukevat Raamattua. Lesket ja orvot huutavat. Todellinen sota ei ole sitä mitä kansalle puhutaan. Kansalle valehdellaan tarkoituksella sodasta.
Suomessa ei ole montaa Arin kaltaista sotaveteraania.
Tässä fiktiivinen haastattelu Arista. Olen pitänyt sen tyylin melko maanläheisenä ja sellaisena, että Ari ei puhu sodasta sankaritarinana vaan vanhan miehen muistona. Veteraanien haastatteluissa on usein korostunut myös toveruus, johtaminen, arkiset olosuhteet ja sodan pitkä vaikutus elämään. (Yle.fi)
Sotaveteraani Arin haastattelu – Muistoja sodasta
Haastattelija: Ari, milloin sinä ensimmäisen kerran ymmärsit, että sota oli todella alkanut?
Ari: Kyllä se taisi olla siinä vaiheessa, kun ympärillä alkoi kuulua sitä pauketta. Siihen asti sitä oli ajatellut, että eihän tästä nyt oikeasti sotaa tule. Että aikuiset hoitavat asian jotenkin. Sitten kun ensimmäiset pommitukset tulivat, niin ei siinä enää tarvinnut arvailla.
Haastattelija: Pelottiko?
Ari: Tottakai pelotti. Se joka muuta väittää, valehtelee tai ei muista enää. Ei siinä mitään hävettävää ole. Pelko piti miehen hereillä. Jos ei olisi pelännyt ollenkaan, olisi voinut tehdä aika tyhmiä ratkaisuja.
Haastattelija: Minkälaista elämä rintamalla oli tavallisena päivänä?
Ari: Se oli suurimmaksi osaksi odottamista. Sitä ihmiset eivät ehkä ajattele. Elokuvissa ammutaan koko ajan, mutta todellisuudessa saattoi olla pitkiäkin aikoja, jolloin ei tapahtunut juuri mitään. Sitten yhtäkkiä tapahtui kaikki kerralla.
Syötiin, nukuttiin kun pystyttiin, puhdistettiin aseita ja katsottiin, mitä ympärillä tapahtuu. Ja tietysti puhuttiin. Ihmiset puhuivat kaikenlaisista asioista. Kotioloista, tytöistä, ruoasta, autoista... Ihan tavallisista asioista.
Haastattelija: Oliko huumoria?
Ari: Oli. Paljonkin. Sitä tarvittiin. Jos siellä olisi koko ajan vain ajatellut, että nyt voidaan kuolla, niin eihän sitä olisi järjissään pysynyt.
Kerran yksi kaveri sanoi, että jos tästä sodasta selvitään, hän ei enää koskaan valita kylmästä. Sitten kun rauha tuli, ensimmäisenä talvena hän valitti pakkasesta.
Haastattelija: Muistatko ensimmäisen kerran, kun joku läheinen taistelutoveri kuoli?
Ari: Muistan. Sellaisia asioita ei oikeastaan unohda. Ei sitä tilannetta välttämättä jokaista yksityiskohtaa muista, mutta ihmisen muistaa.
Se oli ehkä vaikeinta sodassa. Ei se oma kuolema ollut joka hetki mielessä. Enemmän sitä ajatteli, että tuossa vieressä on kaveri. Eilen se vielä nauroi ja puhui kotiin pääsemisestä. Ja sitten sitä ei enää ollut.
Haastattelija: Puhuitteko kuolemasta keskenänne?
Ari: Kyllä, mutta ei sillä tavalla kuin nykyään ehkä ajatellaan. Ei siitä mitään suuria keskusteluja pidetty. Joskus joku saattoi sanoa, että "jos minä tästä lähden, vie terveisiä kotiin". Siinä se sitten oli.
Haastattelija: Mikä auttoi jaksamaan?
Ari: Kaverit. Se on ensimmäinen asia. Silloin ei ajateltu niin paljon itseään. Jos toinen oli väsynyt, autettiin. Jos toisella oli ruokaa, sitä jaettiin.
Ja kyllä sitä kotiakin ajatteli. Äitiä, isää, sisaruksia. Ajatteli, että pitäisi päästä vielä takaisin.
Haastattelija: Kun sota loppui, miltä tuntui palata kotiin?
Ari: Outoahan se oli. Ihmiset kuvittelivat, että nyt kaikki on hyvin, kun sota on ohi. Mutta eihän ihminen niin nopeasti muutu takaisin siksi samaksi, joka oli ennen sotaa.
Koti oli kyllä koti. Ruoka maistui ja oma sänky tuntui hienolta. Mutta mielessä pyöri kaikenlaista.
Haastattelija: Puhuitko sodasta paljon perheellesi?
Ari: En. En minä oikein osannut. Eikä siinä ollut tapana muutenkaan puhua tunteista. Ajateltiin kai, että nyt mennään eteenpäin.
Vasta myöhemmin, paljon myöhemmin, pystyi joistakin asioista puhumaan.
Haastattelija: Kadutko jotakin sodassa?
Ari: Kyllä minä joskus mietin, olisiko jotain voinut tehdä toisin. Mutta siinä tilanteessa tehtiin niillä tiedoilla ja sillä ymmärryksellä, mikä silloin oli.
Ei sodassa ole mitään hienoa. Sen minä sanon nuorille aina. Sotaa voidaan kirjoissa tutkia ja kartoista katsoa, missä joukot liikkuivat. Mutta siellä paikan päällä se on ihmisiä, jotka pelkäävät, palelevat ja yrittävät pysyä hengissä.
Haastattelija: Mitä haluaisit nykyisten nuorten muistavan sodasta?
Ari: Sen, että rauha ei ole itsestäänselvyys.
Ja ehkä myös sen, ettei tavallinen ihminen yleensä halua sotaa. Tavallinen ihminen haluaa kotiin, ruokaa pöytään ja että perheellä on kaikki hyvin.
Minä olen nähnyt sodan. Siksi minä arvostan rauhaa enemmän kuin mitään kunniamerkkiä.
Haastattelija: Jos saisit nyt palata hetkeksi siihen nuoreen Ariin, joka lähti sotaan, mitä sanoisit hänelle?
Ari: Sanoisin, että pidä kavereista huolta. Älä kuvittele olevasi sankari. Ja jos joskus pääset takaisin kotiin, elä sitten kunnolla.
Haastattelija vaikenee hetkeksi.
Ari katsoo ikkunasta ulos ja hymyilee hieman.
Ari: Ja sanoisin vielä yhden asian.
Haastattelija: Minkä?
Ari: Että kyllä se kahvi siellä kotona vielä maistuu paremmalta.
