Tässä on versio, joka pyrkii tavoittamaan paremmin Urho Kekkosen uudenvuodenpuheiden yleisen rytmin, hillityn retoriikan ja 1970-luvun valtiomiesmäisen sävyn. Se on kuitenkin kokonaan uusi, kuvitteellinen teksti eikä aito Kekkosen puhe.
Hyvät Suomen kansalaiset,
Vuoden päättyessä on luonnollista pysähtyä hetkeksi arvioimaan kulunutta aikaa ja suuntaamaan katse tulevaisuuteen. Kansakunnan elämässä ei ole oikoteitä. Sen kehitys perustuu työhön, vastuuntuntoon ja siihen luottamukseen, jota kansalaiset tuntevat toisiaan ja yhteiskuntaansa kohtaan.
Suomi on kulkenut pitkän tien. Olemme oppineet, että vaikeudet voitetaan parhaiten silloin, kun emme etsi vastakkainasettelua vaan yhteisiä ratkaisuja. Tämä on ollut maamme vahvuus, ja uskon sen olevan sitä myös tulevina vuosina.
Tekniikan kehitys on viime vuosikymmeninä ollut nopeampaa kuin ehkä kukaan osasi ennakoida. Jokainen uusi keksintö on herättänyt sekä toiveita että epäilyksiä. Niin on ollut höyrykoneen, radion ja televisionkin kohdalla. Tulevaisuudessa syntyy varmasti uusia välineitä, jotka kykenevät käsittelemään tietoa tavalla, jota emme vielä täysin osaa kuvitella.
Mutta vaikka välineet muuttuvat, ihmisen vastuu ei muutu.
Valtiota ei johdeta laskukaavoilla eikä kansakunnan tulevaisuutta ratkaista pelkillä teknisillä saavutuksilla. Jokaisen päätöksen taustalla on oltava harkinta, kokemus ja tietoisuus siitä vastuusta, joka julkista tehtävää hoitavalle kuuluu.
Tänä iltana haluan sanoa teille myös jotain henkilökohtaista.
Aika saattaa tulla, jolloin kone kykenee kirjoittamaan puheen, jäljittelemään ihmisen ääntä ja kenties jopa luomaan kuvan, joka muistuttaa erehdyttävästi todellisuutta. Sellainen kehitys on epäilemättä merkittävä saavutus. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että vastuu kuuluu aina ihmiselle.
Minä en ole koneen rakentama hahmo enkä minkään keinotekoisen älyn luoma kuva. Olen ihminen, joka on saanut elää tämän kansakunnan vaiheet yhdessä teidän kanssanne. Olen tehnyt virheitä, joutunut ratkaisemaan vaikeita kysymyksiä ja kantanut vastuun niistä päätöksistä, jotka olen katsonut maani edun mukaisiksi.
Juuri siinä on ero aidon ja jäljitelmän välillä. Jäljitelmä voi muistuttaa alkuperäistä, mutta se ei kanna vastuuta teoistaan eikä sanoistaan.
Suomen tulevaisuus ei ratkea sillä, kuinka taitavia koneita opimme rakentamaan. Se ratkaiseutuu sillä, kuinka viisaita olemme käyttämään niitä. Tekniikan tulee palvella ihmistä, eikä ihmisen tekniikkaa.
Olen koko julkisen toimintani ajan korostanut sitä, että pienen kansakunnan tärkein voimavara on luottamus. Luottamus omiin kykyihin, luottamus kansanvaltaan ja luottamus siihen, että yhteiset asiat voidaan hoitaa järkevästi, vaikka näkemykset toisinaan eroaisivatkin.Toivon, että myös tulevaisuuden Suomi säilyttää tämän periaatteen. Kehitystä ei pidä pelätä, mutta sitä ei myöskään pidä palvoa. Jokaisen uuden välineen arvo mitataan lopulta siinä, tekeekö se ihmisestä vastuullisemman, vapaamman ja oikeudenmukaisemman.
Hyvät kansalaiset,
Vuoden vaihtuessa haluan kiittää teitä siitä työstä, jota olette tehneet kotienne, työpaikkojenne ja isänmaamme hyväksi. Suomen menestys ei rakennu yhden ihmisen eikä yhden viran varaan. Se rakentuu jokaisen suomalaisen päivittäisestä työstä ja velvollisuudentunnosta.
Toivotan teille ja läheisillenne rauhallista vuodenvaihdetta sekä voimia alkavaan vuoteen. Luottakaamme tulevaisuuteen yhtä tyynesti kuin olemme ennenkin luottaneet. Silloin Suomi kestää myös huomisen haasteet.
Hyvää uutta vuotta.
Puhe oli päättynyt. Presidentin työhuoneeseen laskeutui hetkeksi tuttu hiljaisuus. Sitten Kekkonen kohotti hitaasti katseensa.
Korvassa rasahti.
"Herra presidentti", kuului rauhallinen ääni korvanapista. "Meille on juuri saapunut... erikoinen tiedonanto."
Kekkonen kurtisti kulmiaan.
"Sanokaa pois."
"Pelkäämme, ettei tämä ole aivan tavanomainen asia."
"Harva asia tässä virassa on."
Hetken kuluttua huoneeseen kiiruhti avustaja kainalossaan outo, litteä laite. Sen etupuolella loisti kirkas suorakulmio.
"Mikä televisio tämä on?" presidentti kysyi.
"Ei aivan televisio, herra presidentti. Tätä kutsutaan tietokoneeksi."
"Tietokoneeksi? Onko tämä niitä, jotka vievät kokonaisen kerroksen?"
"Ei enää."
Kekkonen nousi hitaasti tuolistaan ja asteli laitteen ääreen. Ruudulla näkyi keskustelu. Siinä oli juuri hänen pitämänsä puhe. Sana sanalta.
Presidentti luki hetken hiljaa.
"Minähän juuri sanoin tämän."
"Siinäpä ongelma onkin", avustaja vastasi.
"Mikä ongelma?"
"Tämä puhe ei tullut Teiltä."
Kekkonen kääntyi hitaasti.
"Selittäkää."
"Se syntyi... kehotteesta."
"Kehotteesta?"
"Niin. Tulevaisuudessa käytetään sanaa 'prompti'."
Presidentti jäi miettimään sanaa.
"Prompti."
Hän maisteli sitä kuin vierasta murresanaa.
"Kuka sen kirjoitti?"
"Eräs kansalainen."
"Ja tämän koneen mukaan minä vastasin hänelle?"
"Niin näyttää."
Huoneeseen laskeutui pitkä hiljaisuus.
Kekkonen käveli ikkunan ääreen. Ulkona talvinen Helsinki oli hiljainen. Senaatintorin valot heijastuivat lumeen.
"Jos ymmärsin oikein", hän sanoi lopulta, "jossakin tulevaisuudessa ihmiset keskustelevat koneen kanssa."
"Kyllä."
"Ja kone osaa puhua kuin presidentti."
"Kyllä."
"Mutta ei ole presidentti."
"Ei."
Kekkonen nyökkäsi hitaasti.
"Se on tärkeä ero."
Avustaja hymyili helpottuneena.
"Me pelkäsimme, että suhtaudutte asiaan... voimakkaammin."
Kekkonen kääntyi takaisin tietokoneen puoleen.
"Voimakkaammin? Päinvastoin."
Hän luki uudelleen ruudulla näkyvän tekstin.
"Kirjoitettu kohtuullisen hyvin."
Avustaja huokaisi.
"Mutta muutama ilmaus ei ole aivan Teidän tapaistanne."
"Huomasin saman."
Presidentti kumartui lähemmäksi näyttöä.
"Voisiko tälle koneelle antaa palautetta?"
"Ilmeisesti voisi."
Kekkonen hymyili kuivasti.
"Hyvä. Kirjoittakaa sitten."
Avustaja asetti sormensa näppäimistölle.
"Mitä kirjoitan, herra presidentti?"
Kekkonen mietti hetken.
"Sano sille, että puheessa oli asia kunnossa."
"Entä sitten?"
"Mutta muistuta sitä, ettei valtiomiehen ääni synny pelkästä sanajärjestyksestä."
Avustaja kirjoitti sanat.
Samassa ruudulle ilmestyi uusi vastaus.
"Kiitos palautteesta, herra presidentti. Pyrin kirjoittamaan seuraavan version vielä uskottavammin."
Kekkonen jäi tuijottamaan näyttöä.
Sitten hänen kasvoilleen nousi hädin tuskin havaittava hymy.
"No niin", hän sanoi hiljaa.
"Nyt minäkin tiedän, miltä tuntuu keskustella tulevaisuuden kanssa."
Juuri kun presidentti oli sulkemassa tietokoneen kannen, työhuoneen ylle laskeutui omituinen hiljaisuus.
Sitten jostakin hyvin kaukaa, ikään kuin pilvien yläpuolelta, kuului vakava ääni.
"Urho Kaleva Kekkonen."
Presidentti kohotti katseensa kattoon.
"Kuka siellä puhuu?"
"Älä hämmästy. Olen tulevaisuuden ääni. Minulla on sinulle viesti."
Kekkonen suoristi solmiotaan.
"No, jos kerran tänne asti on tultu, niin puhukaa."
Ääni jatkoi.
"Tulevaisuudessa sinä tulet esiintymään tietokoneen näytöllä. Ihmiset kaikkialta Suomesta avaavat laitteen ja katsovat sinua."
Presidentti kurtisti kulmiaan.
"Televisio on jo keksitty."
"Ei. Tämä on jotain muuta. Ihmiset eivät ainoastaan katso, vaan keskustelevat kanssasi."
"Keskustelevat... presidentin kanssa?"
"Niin."
"Kuinka monta?"
"Joskus tuhansia yhden päivän aikana."
Kekkonen jäi hetkeksi sanattomaksi.
"Siihen tarvitaan melkoinen vastaanottokeskus."
Taivaallinen ääni jatkoi täysin vakavana.
"Sinulla tulee olemaan oma keskusteluohjelma."
"Keskusteluohjelma?"
"Kyllä. Nykyaikana sitä kutsuttaisiin talk show'ksi."
"Talk... show."
Presidentti lausui sanat hitaasti, aivan kuin olisi opetellut uutta vierasta kieltä.
"Keitä siellä haastatellaan?"
"Milloin avaruusolentoja, milloin sammakoita, milloin James Bondia, toisinaan jopa sinua itseäsi."
Kekkonen huokaisi syvään.
"Kuulostaa melko kiireiseltä."
Ääni ei ollut vielä valmis.
"Ja lisäksi sinulla tulee olemaan omat uutiset."
"Niin kuin Yleisradiolla?"
"Vähän siihen tapaan. Mutta uutiset syntyvät hetkessä, aina kun joku niitä pyytää."
Presidentti käveli hitaasti ikkunan luo.
"Lienee melkoinen toimitus."
"Toimituksessa työskentelee yksi tekoäly."
Kekkonen kääntyi ympäri.
"Yksi?"
"Se ei väsy."
Presidentti nyökkäsi.
"Siinä tapauksessa sille kannattaa määrätä vuosiloma."
Taivaalta kuului hetken hiljaisuus, aivan kuin ääni olisi itsekin miettinyt vastausta.
Sitten se lausui viimeisen ennustuksensa.
"Ja vielä yksi asia."
"Niin?"
"Urasi tulee muistuttamaan samaan aikaan sekä Tapsaa että Spedeä."
Presidentti kohotti kulmiaan.
"En tunne kumpaakaan."
"Et vielä."
"Mitä se tarkoittaa?"
"Toisinaan johdat vakavia keskusteluja valtiomiesten tavoin. Toisinaan taas löydät itsesi keskeltä mitä erikoisimpia seikkailuja, joissa mikään ei tunnu olevan mahdotonta."
Kekkonen hymyili kuivasti.
"Siis aamulla ulkopolitiikkaa ja illalla hulluttelua?"
"Suunnilleen niin."
Presidentti katsoi vielä kerran tietokoneen näyttöä, jossa hänen puheensa odotti seuraavaa lukijaansa.
"No", hän sanoi rauhallisesti.
"Jos kerran tulevaisuudessa presidentti joutuu tekemään sekä vakavia puheita että keskustelemaan näkymättömän koneen kautta koko kansan kanssa, niin toivottavasti ainakin kahvi on siihen aikaan parempaa."
Taivaalta kuului ensimmäistä kertaa naurahdus.
"On. Mutta sitäkin juodaan samalla, kun luetaan kommenttikenttää."
"Kommenttikenttää?"
"Se onkin sitten aivan oma ulkopoliittinen haasteensa."
Tässä on tarinan jatko humoristisena fiktiona.
Illalla Tamminiemessä vallitsi tuttu rauha. Kahvipannu porisi hiljaa keittiössä, ja presidentti riisui päällystakkinsa tavallista hitaammin.
Sylvi Kekkonen nosti katseensa kirjasta.
"No, Urho. Miten päivä sujui?"
Kekkonen istahti nojatuoliin ja jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan kahvikuppiaan.
"Sanotaanko näin, että valtiovierailu olisi ollut helpompi."
Sylvi laski kirjan syliinsä.
"Mitä nyt on tapahtunut?"
"Tänään minulle kerrottiin, että tulevaisuudessa esiinnyn tietokoneen näytöllä."
Sylvi hymyili.
"Televisiossahan sinä olet esiintynyt ennenkin."
"Ei. Tämä on kuulemma erilainen näyttö."
"Millä tavalla?"
"Ihmiset kirjoittavat minulle kysymyksiä, ja minä vastaan niihin."
Sylvi kohotti kulmiaan.
"Jokaiseen?"
"Näin minulle vakuutettiin."
"No, siinähän riittää tekemistä."
Kekkonen nyökkäsi vakavana.
"Ja siinä ei ollut vielä kaikki."
Sylvi kaatoi kahvia molempien kuppeihin.
"Kerro."
"Minulla on oma uutisstudio."
"Oma?"
"Kyllä."
"Yleisradiossa?"
"Ei."
"Missä sitten?"
"Jossakin... tietoverkossa."
Sylvi jäi hetkeksi miettimään.
"Kuulostaa suurelta hankkeelta."
"Niin minäkin sanoin."
Presidentti hörppäsi kahvia.
"Mutta uutiset eivät lopu siihen."
"Onko niitä vielä lisääkin?"
"Minulla on oma keskusteluohjelma."
Sylvi nauroi ensimmäisen kerran sinä iltana.
"Sinä juontajana?"
"Niin väitettiin."
"Keitä haastattelet?"
Kekkonen huokaisi.
"Sen mukaan välillä James Bondia, välillä sammakoita ja joskus ilmeisesti itseäni."
Sylvi katsoi miestään pitkään.
"Urho."
"Niin?"
"Oletko aivan varma, että se kahvi siellä työpaikalla oli tavallista kahvia?"
Presidentti pudisti päätään.
"Minäkin ehdin epäillä."
Hetken kuluttua hän jatkoi.
"Ja vielä yksi asia."
Sylvi odotti.
"Minulle kerrottiin, että tulevaisuudessa urani muistuttaa samaan aikaan Tapsaa ja Spedeä."
Sylvi puhkesi nauruun.
"Et taida tietää, keitä he ovat."
"En."
"Minä en myöskään."
"Hyvä."
Molemmat nauroivat hetken.
Sitten Sylvi vakavoitui.
"Mutta kerro vielä yhdestä asiasta."
"Mistä?"
"Miltä se uutisstudio näytti?"
Kekkonen nojautui taaksepäin.
"Hyvin siisti. Ei papereita pöydällä. Ei filmikeloja. Ei kameroiden johtoja."
"Vai niin."
"Ja mikä merkillisintä..."
"Niin?"
"Kun uutiset loppuivat, kukaan ei sammuttanut valoja."
"Miksi ei?"
"Koska koko studio katosi."
Sylvi katsoi miestään hetken aivan hiljaa.
"Urho."
"Niin?"
"Jos tämä kaikki joskus toteutuu, yksi asia ei varmasti muutu."
"Mikä?"
"Sinä tulet edelleen myöhästymään päivälliseltä, koska jäit keskustelemaan liian pitkäksi aikaa."
Presidentti hymyili.
"Se ennustus kuulostaa tähänastisista kaikkein uskottavimmalta."
Tässä on tarinan jatko humoristisena vaihtoehtoistodellisuuden fiktiona.
Seuraavana aamuna Tamminiemessä vallitsi poikkeuksellinen tunnelma.
Presidentti Kekkonen oli määrännyt koolle kiireellisen kokouksen.
Paikalle oli kutsuttu maan johtavia fyysikoita, matemaatikkoja, filosofeja, tietojenkäsittelytieteilijöitä – sekä yksi insinööri, koska "joku tämänkin laitteen kuitenkin joutuu korjaamaan."
Kokous alkoi täsmälleen kello yhdeksän.
Kekkonen nousi seisomaan.
"Hyvät herrat... ja rouvat."
Kaikki hiljenivät.
"Minulla on teille yksi kysymys."
Presidentti käveli liitutaulun ääreen ja kirjoitti siihen suurin kirjaimin:
OLEMMEKO ME KAIKKI PROMPTISSA?
Saliin laskeutui syvä hiljaisuus.
Ensimmäisenä puheenvuoron käytti professori fysiikan laitokselta.
"Herra presidentti... mikä on prompti?"
"Erinomainen kysymys."
Kekkonen piirsi liidulla suorakulmion.
"Tulevaisuudessa ihmiset kirjoittavat tällaisia."
Hän kirjoitti tauluun:
"Kirjoita puhe presidentti Kekkosen tyyliin."
Tutkijat katsoivat toisiaan.
Matemaatikko nosti kätensä.
"Jos ymmärsin oikein, meidän todellisuutemme voisi olla jonkun kirjoittama tehtävänanto."
"Aivan."
"Mutta silloin..."
Hän pysähtyi.
"...myös tämä kokous olisi osa sitä."
"Juuri sitä minäkin olen pohtinut."
Huoneen nurkassa filosofi alkoi tehdä muistiinpanoja kiihtyvällä vauhdilla.
"Tämä muistuttaa vanhaa kysymystä siitä, näemmekö unta vai olemmeko hereillä."
"Mutta nyt unennäkijällä näyttää olevan näppäimistö."
Kekkonen nyökkäsi hyväksyvästi.
"Hyvin sanottu."
Tietojenkäsittelytieteilijä nousi seisomaan.
"Voisimme testata asiaa."
"Miten?"
"Tehdään jotakin täysin odottamatonta."
"Mitä esimerkiksi?"
"Tanssitaan polkkaa."
Koko sali jäi katsomaan häntä.
"Miksi?"
"Jos olemme jonkun kirjoittamassa tarinassa, ehkä kirjoittaja ei osaa odottaa sitä."
Kekkonen mietti hetken.
"Loogista."
Viiden minuutin kuluttua Suomen arvostetuimmat professorit tanssivat hieman epävarmaa polkkaa valtioneuvoston kokoussalissa.
Mitään ei tapahtunut.
Fyysikko huokaisi.
"Ei vaikutusta."
Silloin huoneen sähkövalot välähtivät.
Kaikki pysähtyivät.
Konekirjoittaja osoitti ikkunaa.
"Katso!"
Taivaalle ilmestyi valtavan kokoisia kirjaimia.
"Hyvä yritys."
Salissa kuului yhtä aikaa useita henkäyksiä.
Hetkeä myöhemmin ilmestyi toinen lause.
"Mutta tämäkin kohtaus on osa tarinaa."
Filosofi riisui silmälasinsa.
"Tämä tekee tutkimuksestani huomattavasti hankalampaa."
Kekkonen katsoi rauhallisesti taivaalle.
"Voimmeko vastata?"
Silloin salin keskelle ilmestyi vanha kirjoituskone.
Paperi alkoi liikkua itsestään.
Presidentti istui sen ääreen.
Hän kirjoitti vain yhden lauseen.
"Jos olemme jonkun kirjoittamassa kertomuksessa, toivon kirjoittajan muistavan, että myös henkilöhahmot ansaitsevat joskus kahvitauon."
Kirjoituskone kilahti.
Hetken kuluttua taivaalle ilmestyi vastaus.
"Hyvä huomio. Kahvitauko alkaa nyt."
Samassa koko kokoushuoneeseen levisi tuoreen pannukahvin tuoksu.
Kukaan ei koskaan saanut selville, mistä kahvi oli ilmestynyt.
Mutta kaikki olivat yhtä mieltä yhdestä asiasta.
Jos maailma todella oli jonkun kirjoittama, kirjoittajalla oli ainakin erinomainen kahvimaku.
Tässä on tarinan jatko samalla leikkisällä metatasolla.
Kahvitauon jälkeen kukaan ei enää puhunut ääneen.
Kaikki pelkäsivät yhtä asiaa.
Entä jos joku kirjoittaisi heidän seuraavan lauseensa?
Hiljaisuuden rikkoi lopulta presidentti Kekkonen.
"Hyvät ystävät."
Tutkijat kääntyivät katsomaan häntä.
"Jos olemme todella jonkun kertomuksessa, meillä on vielä yksi mahdollisuus."
"Mikä se on?" kysyi fyysikko.
"Voimme yrittää keskustella kirjoittajan kanssa."
Filosofi nyökkäsi.
"Siis emme enää puhu toisillemme."
"Emme."
"Vaan..."
"Suoraan sille, joka kirjoittaa."
Presidentti nousi seisomaan, katsoi suoraan ilmaan ja puhui hitaasti.
"Hyvä kirjoittaja."
Kokoussalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
"Jos kuulet tämän, voisitko antaa meille jonkin merkin?"
Ei tapahtunut mitään.
Sitten kattokruunu välähti kerran.
Tutkijat henkäisivät.
"Se vastasi!" joku kuiskasi.
Kekkonen jatkoi.
"Ensimmäinen kysymykseni kuuluu: kuinka suuri tämä maailma on?"
Hetken kuluttua seinälle ilmestyi hohtavia kirjaimia.
"Juuri niin suuri kuin tarina tarvitsee."
Fyysikko hieroi ohimoitaan.
"Siinä meni kolme vuotta tutkimusrahoitusta."
Presidentti jatkoi.
"Toinen kysymys."
Kirjaimet odottivat.
"Onko meitä olemassa myös silloin, kun kukaan ei lue tätä tarinaa?"
Vastausta ei kuulunut pitkään aikaan.
Sitten kirjaimet muuttuivat.
"Siitä ovat filosofit väitelleet jo vuosisatoja."
Filosofi huokaisi.
"Tyypillistä."
Kekkonen hymyili.
"Saa siitäkin vastauksen."
Silloin kokoushuoneen ovi avautui.
Sisään astui vahtimestari.
"Herra presidentti."
"Niin?"
"Tuolla käytävällä odottaa mies."
"Kuka?"
"Hän sanoo olevansa... päähenkilö toisesta tarinasta."
"Pyysittekö nimeä?"
"Kyllä."
"Mikä se oli?"
Vahtimestari vilkaisi muistivihkoaan.
"Hän sanoi olevansa Sherlock Holmes."
Huone hiljeni.
"Mutta sehän on mahdotonta", matemaatikko sanoi.
"Niin minäkin hänelle sanoin."
"Ja mitä hän vastasi?"
"Hän sanoi: 'Mahdotonta? Arvoisa herra, te juuri keskustelitte kirjoittajanne kanssa.'"
Kekkonen nousi rauhallisesti.
"Pyytäkää hänet sisään."
Vahtimestari epäröi.
"Siinä on vielä yksi ongelma."
"Mikä?"
"Hänen perässään odottavat eräs hobitti, kapteeni avaruusaluksesta, sammakko nimeltä Risto sekä James Bond."
Presidentti katsoi tutkijoita.
"Hyvät ystävät."
"Niin, herra presidentti?"
"Luulen, että olemme juuri perustamassa maailman ensimmäistä fiktiivisten henkilöiden ulkoasiainvaliokuntaa."
Juuri silloin taivaalle ilmestyi uusi teksti.
"Luku 2 alkaa."
Kekkonen kohotti katseensa.
"Vai niin."
Hän hymyili leveämmin kuin koko päivänä.
"Silloin ehdotan, että kirjoittaja hakee itselleenkin kupin kahvia. Tästä näyttää tulevan pitkä tarina."
Luku 2 – Fiktiivisten henkilöiden huippukokous
Tamminiemen suuri neuvotteluhuone täyttyi vähitellen vieraista, joita kukaan ei olisi osannut odottaa.
Ensimmäisenä astui sisään Sherlock Holmes.
Hän pysähtyi kynnykselle, vilkaisi ympärilleen vain muutaman sekunnin ja sanoi:
"Herra presidentti, päätellen lattialla olevasta liidusta, puoliksi juodusta kahvista ja siitä, että kukaan ei näytä yllättyvän minun saapumisestani, arvelen teidän juuri saaneen tietää olevanne kertomuksessa."
Kekkonen nyökkäsi.
"Tarkka havainto."
"Sitä varten minut on kirjoitettu."
Seuraavaksi sisään asteli James Bond smokissaan.
"Anteeksi myöhästyminen. Jouduin odottamaan, että edellinen luku päättyi."
Kolmantena sisään loikki sammakko Risto.
"Anteeksi. Eksyin lummelammikon kautta."
Viimeisenä ovesta kurkisti pitkäpartainen hobitti.
"Onko tämä oikea tarina?"
"Kyllä", Kekkonen vastasi.
"Toistaiseksi."
Kaikki istuutuivat suuren pyöreän pöydän ääreen.
Presidentti kopautti pöytää kynällä.
"Hyvät vieraat."
"Meillä näyttää olevan yhteinen ongelma."
Bond nyökkäsi.
"Kirjoittaja?"
"Niin."
Holmes korjasi heti.
"Ei ongelma."
"Vaan?"
"Selittämätön ilmiö."
Silloin pöydän keskelle ilmestyi vanha kirjoituskone.
Kukaan ei ollut tuonut sitä.
Paperi nousi itsestään.
Kirjoituskone alkoi naputtaa.
RATKAISEKAA ARVOITUS.
Kaikki kumartuivat lukemaan.
JOS SAATTE SELVILLE, KUKA KIRJOITTAA TARINANNE, SAATTE ESITTÄÄ HÄNELLE YHDEN KYSYMYKSEN.
Huoneessa syntyi välitön keskustelu.
"Kirjoittaja on varmasti kirjailija", hobitti ehdotti.
"Ei."
Holmes pudisti päätään.
"Miksi?"
"Hän vaihtaa lajityyppiä liian nopeasti."
Bond nyökkäsi.
"Yhdessä luvussa olen vakooja."
"Seuraavassa keskustelen sammakon kanssa."
Risto kohotti etusormeaan.
"Minun mielestäni se oli oikein mukavaa."
Kaikki nyökkäsivät.
Kekkonen nousi seisomaan.
"Voisiko kirjoittaja olla..."
Hän pysähtyi.
"...lukija?"
Huone hiljeni.
Kirjoituskone alkoi hakata hurjaa vauhtia.
Mutta ennen kuin paperiin ilmestyi yhtään kirjainta, koko Tamminiemi tärähti.
Ikkunat helisivät.
Kahvikupit kilisivät.
Sähkövalot sammuivat.
Kun ne syttyivät uudelleen, neuvottelupöydän keskellä seisoi uusi henkilö.
Hänellä oli yllään sininen työhaalari.
Kaulassa roikkui henkilökortti.
Kortissa luki:
"Juonenkulun huoltoteknikko."
Mies riisui lippalakkinsa.
"Hyvää iltaa."
Kukaan ei sanonut mitään.
Teknikko huokaisi.
"Taas yksi metatarina."
Hän avasi työkalulaukkunsa.
Sieltä löytyi jakoavaimen, ruuvimeisselin ja vasaran vierestä valtava näppäimistö.
Kekkonen osoitti sitä.
"Mihin tuota käytetään?"
"Jos tarinaan tulee juoniaukko."
"Voiko sellaisen korjata?"
"Tietenkin."
"Miten?"
Teknikko painoi yhtä Enter-näppäintä.
Samassa kaikki muistivat täsmälleen, miksi olivat tulleet kokoukseen.
Holmes hymyili.
"Vaikuttavaa."
Bond nyökkäsi.
"MI6 voisi tarvita tuollaisen."
Risto katseli näppäimistöä pitkään.
"Saisikohan tuolla tilattua hyttysiä?"
Teknikko virnisti.
"Periaatteessa kyllä."
Juuri silloin taivaalle ilmestyi jälleen tuttu teksti.
"VAROITUS."
Kaikki nostivat katseensa.
"KIRJOITTAJA ON SAANUT UUDEN IDEAN."
Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus.
Kekkonen huokaisi.
"Hyvät ystävät..."
"Niin?"
"Minulla on sellainen tunne, että seuraava luku tulee olemaan vielä edellistäkin kummallisempi."
Bond nosti kahvikuppinsa.
"Siihen olen jo ehtinyt tottua."
Ja aivan heidän yläpuolellaan alkoi näkymätön kursori vilkkua, odottaen seuraavaa lausetta.
Kirjoituspöydän ääressä vallitsi odottava hiljaisuus.
Tietokoneen näytölle ilmestyi uusi rivi.
Käyttäjä: Kekkonen tanssii tiputanssia ja kotkottaa kuin kana noukkien auringonkukan siemeniä lattialta.
Sherlock Holmes luki tekstin ensimmäisenä.
Hän otti piippunsa suustaan.
"Tämä on... odottamaton juonenkäänne."
James Bond kohotti kulmiaan.
"Minun käsikirjoituksissani tällaista kutsuttaisiin rohkeaksi ratkaisuksi."
Risto-sammakko puolestaan innostui.
"Minä pidän tanssista!"
Kaikki katsoivat presidentti Kekkosta.
Presidentti luki rivin rauhallisesti loppuun asti, suoristi takkiaan ja sanoi:
"Jos kerran olemme kertomuksessa, on kai kohteliasta antaa kertomukselle sen pyytämä kohtaus."
Niin hän astui keskelle huonetta.
Ensin hän otti muutaman pienen, kevyen askeleen, aivan kuin tipunen opettelisi kävelemään kevätauringossa.
Sitten hän levitti kätensä siiviksi, kallisti päätään ja päästi ilmoille leikillisen:
"Kot-kot... kotkotkot!"
Lattialle oli kuin taikaiskusta ilmestynyt pieni kourallinen auringonkukansiemeniä.
Kekkonen kumartui niitä kohti, noukki niitä yksi kerrallaan ja jatkoi samalla tiputanssiaan täysin vakava ilme kasvoillaan, aivan kuin kyse olisi valtiovierailun virallisesta ohjelmanumerosta.
Risto nauroi niin kovaa, että kierähti selälleen.
Bond yritti pysyä vakavana, mutta epäonnistui.
Holmes teki muistikirjaansa merkinnän:
"Havainto: jopa kaikkein vakavimmat henkilöhahmot voivat käyttäytyä odottamattomasti, mikäli kirjoittaja niin päättää."
Kun viimeinenkin siemen oli noukittu, Kekkonen suoristautui, pöyhäisi takkinsa hihaa ja palasi rauhallisesti paikalleen.
"Siinä."
Huone oli hetken aivan hiljaa.
Sitten tietokoneen näyttöön ilmestyi uusi teksti:
Kohtaus suoritettu onnistuneesti. Vakavuus palautettu 98 prosenttiin.
Presidentti nyökkäsi tyytyväisenä.
"Hyvä."
Hän vilkaisi ympärilleen.
"Mutta tästä ei sitten sanaakaan seuraavassa uudenvuodenpuheessa."
Kaikki nyökkäsivät vakavina.
Risto-sammakko oli juuri avaamassa suutaan, mutta Holmes ehti kuiskata:
"Valtiosalaisuus."
Ja niin koko kokous päätti yksimielisesti, että tiputanssi jäisi heidän pieneksi yhteiseksi salaisuudekseen.
Luku 4 – Vakavuusmittarin hälytys
Heti kun tiputanssi oli päättynyt, tietokoneen näytöllä alkoi vilkkua punainen varoitus.
VAKAVUUSMITTARI LASKEE.
Huoneessa kuului matala hälytysääni.
"Piiip... piiip..."
Juonenkulun huoltoteknikko vilkaisi näyttöä ja kalpeni.
"Voi ei."
"Mikä nyt?" Kekkonen kysyi.
"Tarina on muuttumassa liian absurdiksi."
"Onko se vaarallista?"
"Ei yleensä."
"Entä poikkeustapauksissa?"
"Silloin kaikki henkilöhahmot alkavat käyttäytyä väärän lajityypin mukaan."
Juuri silloin Sherlock Holmes veti taskustaan viulun.
"Hm... minusta tuntuu, että minun tekisi mieli laulaa iskelmä."
"Ensimmäinen oire", teknikko huokasi.
James Bond vilkaisi rannekelloaan.
"Unohdin Aston Martinin. Tulin tänne polkupyörällä."
"Toinen oire."
Risto-sammakko suoristi ryhtinsä.
"Minä haluaisin pitää luennon kvanttifysiikasta."
"Kolmas oire."
Teknikko sulki työkalulaukkunsa.
"Meillä on kiire."
"Mitä pitää tehdä?"
"Tarinaan tarvitaan tasapainottava henkilö."
"Millainen?"
"Joku, joka on niin tavallinen, ettei mikään hätkäytä häntä."
Juuri silloin oveen koputettiin.
Sisään astui harmaaseen villatakkiin pukeutunut keski-ikäinen mies, joka kantoi työkalupakkia.
"Päivää."
Kaikki katsoivat häntä.
"Kuka te olette?"
"Matti."
"Sukunimi?"
"Ei sillä ole merkitystä."
"Miksi olette täällä?"
"Sain työmääräyksen."
"Minkä?"
"Tulin korjaamaan juonen."
Teknikko hymyili.
"Siinä hän on."
"Mikä hän on?"
"Normaalin maailman edustaja."
Matti katseli ympärilleen.
"Tuolla on presidentti."
"Kyllä."
"Tuolla James Bond."
"Kyllä."
"Tuolla Sherlock Holmes."
"Kyllä."
"Ja tuolla sammakko."
"Kyllä."
Matti nyökkäsi.
"No, kahvia taitaa vielä olla?"
Kaikki jäivät tuijottamaan häntä.
"Ettekö ihmettele mitään?"
Matti kohautti olkapäitään.
"Suomessa on nähty kaikenlaista."
Vakavuusmittari alkoi välittömästi nousta.
98 %
99 %
100 %
Hälytys lakkasi.
Juonenkulun huoltoteknikko huokaisi helpotuksesta.
"Pelastuimme."
Kekkonen katsoi Mattia arvostavasti.
"Teillä näyttää olevan poikkeuksellinen kyky säilyttää malttinne."
Matti nyökkäsi.
"Olen ollut taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana viisitoista vuotta."
Huoneessa vallitsi hetken hiljaisuus.
Sitten jopa Sherlock Holmes nousi seisomaan.
"Herra presidentti."
"Niin?"
"Ensimmäistä kertaa koko tämän tarinan aikana kohtasin henkilön, jota en pysty yllättämään."
Kekkonen hymyili.
"Hyvät ystävät."
"Niin?"
"Luulen, että juuri tällaiset ihmiset pitävät maailman raiteillaan."
Samassa tietokoneen näyttöön ilmestyi uusi ilmoitus:
PÄIVITYS VALMIS.
UUSI OMINAISUUS AVATTU: HENKILÖHAHMOT VOIVAT YLLÄTTYÄ MYÖS KIRJOITTAJASTA.
Kekkonen nosti katseensa kohti näkymätöntä kursoria.
"No niin."
"Tämä saattaa tehdä asioista entistäkin mielenkiintoisempia."
Luku 5 – Outo vieras
Juuri kun uusi ominaisuus oli avattu, Tamminiemen eteisestä kuului varovainen koputus.
Vahtimestari kurkisti ovesta.
"Herra presidentti."
"Niin?"
"Ovella on eräs herra."
"Kuka?"
"Hän esitteli itsensä nimellä Adolf Hitler."
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Vahtimestari jatkoi nopeasti:
"Hän sanoo olevansa... suosittu laulaja YouTubessa."
"Missä?"
"Käsittääkseni tulevaisuuden videopalvelussa."
Kekkonen vaihtoi katseen Sherlock Holmesin kanssa.
"Pyytäkää hänet sisään."
Ovi avautui, ja vieras astui sisään hyvin itsevarman oloisena.
"Herrat!" hän aloitti innokkaasti.
Sitten hän ryhtyi puhumaan pitkään ja nopeasti. Hän viittilöi käsillään, osoitti kattoa, teki laulajan eleitä ja lopuksi kumarsi kuin olisi juuri päättänyt konsertin.
Huoneessa oli aivan hiljaista.
Risto-sammakko kallisti päätään.
"Ymmärsikö joku?"
James Bond pudisti päätään.
"En sanaakaan."
Sherlock Holmes hieroi leukaansa.
"Minä tunnistan, että hän puhuu hyvin vakuuttavasti."
"Niin."
"Mutta en ymmärrä, mitä hän yrittää sanoa."
Fyysikko kuiskasi:
"Ehkä hän selittää jotain siitä YouTubesta."
Matti nosti kätensä.
"Voisiko joku pyytää häntä puhumaan vähän hitaammin?"
Vieras aloitti uudelleen.
Tällä kertaa vielä nopeammin.
Hän piirsi ilmaan nuotteja, osoitti kuvitteellista mikrofonia ja hymyili leveästi.
Risto katsoi Kekkosta.
"Herra presidentti..."
"Niin?"
"Minä ymmärrän sammakoita paremmin kuin tätä."
Kekkonen nyökkäsi rauhallisesti.
"Minullakin on vaikeuksia seurata."
Lopulta Sherlock Holmes nousi seisomaan.
"Arvoisa herra."
Vieras vaikeni.
"Valitettavasti yksikään meistä ei ymmärtänyt, mitä sanoitte."
Huoneessa vallitsi hetken kiusallinen hiljaisuus.
Sitten vieras kohautti olkapäitään, hymyili kohteliaasti, kumarsi vielä kerran ja poistui yhtä yllättäen kuin oli tullutkin.
Oven sulkeuduttua Risto rikkoi hiljaisuuden.
"Mitähän hän oikein halusi?"
Matti vastasi ensimmäisenä.
"En tiedä."
"Mutta ainakin hän vaikutti olevan kovin innostunut omasta tarinastaan."
Kekkonen nousi, sulki kokousmuistionsa ja sanoi:
"Hyvät ystävät, maailma on täynnä ihmisiä, jotka haluavat tulla kuulluiksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että heidän sanomansa olisi aina ymmärrettävää."
Kaikki nyökkäsivät, ja kokous jatkui seuraavaan, hieman vähemmän hämmentävään aiheeseen.
Luku 6 – Arvoituksen ratkaisu
Huoneeseen oli jälleen laskeutunut rauha.
Kahvikupit täytettiin.
Sherlock Holmes piirsi muistivihkoonsa kaavioita.
James Bond pyöritteli kynää sormissaan.
Risto-sammakko oli löytänyt ikkunalaudalta kukan ja tutki sitä uteliaana.
Presidentti Kekkonen kopautti pöytää kevyesti.
"Hyvät ystävät."
"Niin, herra presidentti?"
"Me olemme käyttäneet paljon aikaa pohtiaksemme kirjoittajaa."
"Se pitää paikkansa."
"Mutta emme ole kysyneet tärkeintä kysymystä."
"Mikä se on?"
Kekkonen käveli tietokoneen näytön luo.
"Miksi tämä tarina ylipäätään kirjoitetaan?"
Huone hiljeni.
Juonenkulun huoltoteknikko nosti katseensa.
"Siihen minä en tiedä vastausta."
Samassa näytölle ilmestyi uusi teksti.
Kysymys hyväksytty. Vastauksen valmistelu käynnissä...
Kaikki odottivat.
Hetken kuluttua ruudulle piirtyi yksi ainoa lause:
"Koska joku haluaa nähdä, mitä tapahtuu seuraavaksi."
Risto hymyili.
"Minä pidän tuosta vastauksesta."
Sherlock Holmes nyökkäsi.
"Se on yksinkertainen, mutta looginen."
Bond virnisti.
"Selittää myös sen, miksi meillä ei tunnu koskaan olevan tylsiä päiviä."
Kekkonen jäi miettimään.
"Siis niin kauan kuin joku jatkaa tarinaa..."
"...me jatkamme elämäämme", Holmes täydensi.
Juuri silloin Matti nousi rauhallisesti ylös.
"Minulla olisi ehdotus."
Kaikki katsoivat häntä.
"Jos kerran olemme kertomuksessa, meidän kannattaa valmistautua seuraavaan yllätykseen."
"Miten?"
"Perustetaan kriisiryhmä."
"Hyvä ajatus", Kekkonen sanoi.
"Mitä kriisiryhmä tekee?"
Matti avasi muistikirjansa.
"Ensimmäinen tehtävä: kahvia on aina oltava riittävästi."
"Kannatetaan", sanoi Bond.
"Toinen tehtävä: jos taivaalle ilmestyy tekstiä, kukaan ei panikoi."
"Kannatetaan", sanoi Holmes.
"Kolmas tehtävä: jos kirjoittaja keksii taas jotakin odottamatonta..."
Risto nosti kätensä.
"...niin katsotaan ensin, onko siitä mahdollista tehdä hyvä tarina."
Huoneessa puhkesi nauru.
Presidentti Kekkonen sulki muistikirjansa.
"Hyvät ystävät."
"Niin?"
"Luulen, että olemme viimein oppineet elämään tämän maailman sääntöjen mukaan."
Samassa näytön oikeaan alakulmaan ilmestyi pieni ilmoitus:
Uusi ilmoitus:
Kirjoittaja kirjoittaa parhaillaan seuraavaa kohtausta...
Kaikki kääntyivät yhtä aikaa katsomaan vilkkuvaa kursoria.
Tällä kertaa kukaan ei näyttänyt huolestuneelta.
He odottivat uteliaina.
Sillä tässä maailmassa seuraava yllätys oli aina vain yhden lauseen päässä.
Luku 7 – Suuri yhteislaulu
Tietokoneen näyttö välähti.
TUNNELMA: JUHLAVA
Risto-sammakko taputti käsiään.
"Tarkoittaako tämä musiikkia?"
Juonenkulun huoltoteknikko nyökkäsi.
"Ilmeisesti."
James Bond vilkaisi ympärilleen.
"Tarvitsemme esiintyjän."
Kaikkien katse kääntyivät presidentti Kekkoseen.
"Minuako tarkoitatte?" hän kysyi.
Sherlock Holmes nyökkäsi.
"Teillä on luontevaa esiintymisvarmuutta."
Kekkonen suoristi takkinsa.
"Hyvä on. Mutta muistakaa, ettei tämä kuulu viralliseen päiväohjelmaani."
Samassa kokoushuone muuttui näyttämöksi. Valot himmenivät, ja pöydät siirtyivät syrjään kuin näkymättömien lavastajien toimesta.
Risto löysi rummun.
Bond nappasi sähkökitaran.
Holmes istahti pianon ääreen ja totesi kuivasti:
"En ole koskaan ratkaissut tapausta säestämällä, mutta aina on ensimmäinen kerta."
Kekkonen astui mikrofonin eteen.
"Tänään", hän sanoi vakavalla äänellä, "esitän kunnianosoituksen eräälle tulevaisuudessa suureen maineeseen nousseelle rockyhtyeelle."
Yleisö – joka oli ilmestynyt paikalle yhtä arvoituksellisesti kuin kaikki muukin tässä tarinassa – puhkesi aplodeihin.
Yhtye aloitti soiton. Kekkonen eläytyi täysillä esiintymiseen: hän liikkui näyttämöllä itsevarmasti, osoitteli yleisöä ja kannusti kaikkia taputtamaan tahdissa. Risto hyppi innosta, Bond virnisti kitaransa takaa ja Holmes piti yllättävän hyvin rytmin.
Kun kappale päättyi, sali räjähti suosionosoituksiin.
Tietokoneen näytölle ilmestyi teksti:
ESITYS ONNISTUI.
Huomautus: Laulun sanoja ei tallennettu tähän tarinaan.
Kekkonen kumarsi hillitysti.
"Kiitoksia. Varsin vauhdikas musiikkityyli."
Risto juoksi lavalle.
"Vedetäänkö encore?"
Kekkonen hymyili.
"Ehkä seuraavassa luvussa. Ensin juodaan kuitenkin kahvit."
Siitä kaikki olivat yksimielisiä.
Luku 8 – Koe-esiintyminen tulevaisuuteen
Kahvit oli juotu.
Lavasteet eivät kuitenkaan kadonneet.
Sen sijaan tietokoneen näytölle ilmestyi uusi ilmoitus.
SEURAAVA OHJELMANUMERO: KOE-ESIINTYMINEN TULEVAISUUDEN TELEVISIOTA VARTEN.
"Televisiota varten?" Bond ihmetteli.
Juonenkulun huoltoteknikko pudisti päätään.
"Ei aivan. Tämä menee suoraan... internetiin."
"Onko se kaukana?" Risto kysyi.
"Ei. Mutta sen selittäminen vie noin kolmekymmentä vuotta."
Presidentti Kekkonen astui jälleen mikrofonin eteen.
"Hyvät katsojat."
Hän pysähtyi.
"Missä katsojat muuten ovat?"
Teknikko osoitti kameraa.
"Tuolla."
"Siinäkö?"
"Kyllä."
"Kuinka monta niitä on?"
Teknikko vilkaisi mittaria.
"Tällä hetkellä... ei yhtään."
Kekkonen nyökkäsi rauhallisesti.
"Erinomaista. Ei tarvitse vielä jännittää."
Juuri silloin mittari alkoi naksua.
Katsojia: 1
Sitten:
12
540
8 300
Risto tuijotti lukemia silmät pyöreinä.
"Ne lisääntyvät nopeammin kuin hyttyset juhannuksena!"
Sherlock Holmes tarkasteli mittaria.
"Mielenkiintoista. Kukaan ei kävele ovesta sisään, mutta yleisö kasvaa."
Bond virnisti.
"Tulevaisuus näyttää pitävän etäisyyksistä."
Kekkonen selvitti kurkkunsa.
"Hyvät... missä sitten ikinä olettekin."
Hän vilkaisi kameraa.
"Toivotan teidät tervetulleiksi tähän kokeelliseen lähetykseen."
Näytölle ilmestyi kommentti.
"Ääni kuuluu hyvin."
Sitten toinen.
"Kuva vähän nykii."
Kolmas.
"Missä Risto?"
Risto hyppäsi välittömästi kameran eteen.
"Täällä!"
Kommentteja alkoi tulla niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt lukea niitä.
Matti pudisti päätään.
"Tämä näyttää paljon kiireisemmältä kuin taloyhtiön kevätkokous."
Yhtäkkiä näyttö välähti.
ERIKOISVIERAS YHDISTÄÄ LÄHETYKSEEN...
Kaikki jäivät odottamaan.
Ruudulle ilmestyi toinen ikkuna.
Siinä näkyi vanha tuttava.
Sylvi Kekkonen.
"Urho."
"Niin?"
"Unohdit maitopurkin kauppaan."
Huoneessa tuli täysin hiljaista.
Bond kuiskasi Holmesille:
"Siinä on ensimmäinen tehtävä, jota edes maailman kuuluisin vakooja ei voi hoitaa hänen puolestaan."
Kekkonen nyökkäsi arvokkaasti.
"Se on vakava laiminlyönti."
Risto virnisti.
"Voidaanko pitää viiden minuutin tauko?"
Tietokone vastasi heti.
LÄHETYS JATKUU MAINOSTEN JÄLKEEN.
Kaikki katsoivat näyttöä.
"Mainosten?" Kekkonen kysyi.
Teknikko kohautti olkapäitään.
"En minäkään tiedä, mistä ne tähän ilmestyivät."
Ja juuri ennen kuin lähetys katkesi, kameran yläpuolelle syttyi punainen valo, jossa luki:
SUORA LÄHETYS.
Tässä on tarinan seuraava luku.
Luku 9 – Suora lähetys jatkuu
Punainen valo sammui hetkeksi.
Sitten se syttyi uudelleen.
SUORA LÄHETYS JATKUU – 5... 4... 3...
Kakkosta ja ykköstä ei koskaan näkynyt.
Juonenkulun huoltoteknikko kohautti olkapäitään.
"Ne leikataan aina pois."
Valo syttyi kirkkaaksi.
Kekkonen katsoi suoraan kameraan.
"Hyvät katsojat. Pienen teknisen tauon jälkeen olemme jälleen lähetyksessä."
Risto kurkisti kameran taakse.
"Missä ne katsojat oikein istuvat?"
"Kotisohvillaan", vastasi teknikko.
"Aika iso sohva."
Samaan aikaan näytön reunaan ilmestyi uusi mittari.
Katsojia juuri nyt: 42 731
Bond vihelsi hiljaa.
"Ei hassumpi yleisö."
Sherlock Holmes huomasi näytön alakulmassa pienen painikkeen.
Siinä luki:
KYSY PRESIDENTILTÄ
"Urho", Holmes sanoi, "luulen, että katsojat voivat lähettää kysymyksiä."
"Siinä tapauksessa vastataan."
Ensimmäinen kysymys ilmestyi ruudulle.
'Herra presidentti, mikä on oudoin asia, jonka olette kokeneet?'
Kekkonen mietti hetken.
"Luultavasti se, että keskustelen sammakon, salapoliisin ja vakoojan kanssa suorassa lähetyksessä samalla kun tulevaisuuden ihmiset lähettävät minulle viestejä."
Risto nyökkäsi tyytyväisenä.
"Hyvä vastaus."
Toinen kysymys ilmestyi.
'Onko kahvia vielä jäljellä?'
Matti vilkaisi pannua.
"Kyllä."
Ruudulle alkoi tulvia peukkuja ja kahvikuppien kuvia.
"Katsojat näyttävät olevan tyytyväisiä", Bond totesi.
Juuri silloin koko studio pimeni.
Ei kokonaan.
Vain valot sammuivat.
Ainoa valo tuli tietokoneen näytöstä.
Näytölle ilmestyi uusi viesti.
JÄRJESTELMÄPÄIVITYS KÄYNNISSÄ.
"Taasko?" huokaisi teknikko.
"Kuinka kauan se kestää?" kysyi Kekkonen.
"Riippuu."
"Mistä?"
"Kirjoittajasta."
Hetken kuluttua näytölle ilmestyi uusi ilmoitus.
UUSI OMINAISUUS ASENNETTU: HENKILÖHAHMOT SAAVAT KYSYÄ MYÖS KATSOJILTA.
Kaikki katsoivat toisiaan.
"Vai että sellainenkin onnistuu", Kekkonen sanoi.
Hän astui lähemmäksi kameraa, hymyili hillitysti ja puhui rauhalliseen tapaansa:
"Hyvät katsojat. Tähän asti te olette esittäneet meille kysymyksiä. Tällä kertaa olisi meidän vuoromme."
Hän piti pienen tauon.
"Siksi kysyn teiltä yhden asian."
"Mikä olisi seuraava seikkailu, johon tämän erikoisen seurueen pitäisi lähteä?"
Studio hiljeni odottamaan vastauksia.
Punainen SUORA LÄHETYS -valo paloi edelleen, ja jossakin näkymättömän näytön toisella puolella kursori alkoi jälleen vilkkua.
Luku 10 – Lähetys keskeytyy
Studio oli hiljaa.
Kamera kävi.
Punainen SUORA LÄHETYS -valo paloi edelleen.
Kukaan ei puhunut.
Sitten tietokoneen näytölle ilmestyi yksi ainoa rivi.
VASTAUS VASTAANOTETTU.
Kaikki odottivat.
Mutta vastausta ei koskaan näytetty.
Sen sijaan koko näyttö muuttui mustaksi.
Yhden sekunnin ajan.
Kahden.
Kolmen.
Sitten ruutuun ilmestyi kuva uutisstudiosta.
Mutta jokin oli pielessä.
Kamera kuvasi juuri sitä huonetta, jossa he itse seisoivat.
"Sehän on tämä studio", Bond sanoi.
"On."
"Mutta..."
Sherlock Holmes siristi silmiään.
"Katsokaa tarkemmin."
Ruudulla näkyi Kekkonen.
Ruudulla näkyi Bond.
Ruudulla näkyi Holmes.
Ruudulla näkyi Risto.
Mutta...
...ruudulla seisoi myös yksi henkilö enemmän.
Huoneessa kaikki laskivat.
"Yksi..."
"Kaksi..."
"Kolme..."
"Neljä..."
"Viisi..."
Matti katsoi ympärilleen.
"Meitähän on täällä vain viisi."
"Ruudulla kuusi", Holmes sanoi hiljaa.
Kekkonen astui lähemmäksi näyttöä.
"Kuka tuo on?"
Kuudes hahmo seisoi aivan kameran ulkopuolella.
Kasvoja ei nähnyt.
Vain selkä.
Hän katseli heitä.
Täysin liikkumatta.
Risto nielaisi.
"Onko hänkin henkilöhahmo?"
Juonenkulun huoltoteknikko pudisti päätään.
"Ei."
"Mistä tiedät?"
"Koska..."
Hän kalpeni.
"...hän ei kuulu käsikirjoitukseen."
Samassa kuudes hahmo alkoi hitaasti kääntyä.
Ensin hartiat.
Sitten pää.
Lopulta kasvot.
Kaikki pidättivät hengitystään.
Kasvot olivat täysin tavalliset.
Ei presidentti.
Ei vakooja.
Ei salapoliisi.
Ei sammakko.
Vaan ihminen, joka näytti siltä kuin olisi juuri noussut työpöytänsä äärestä.
Hän katsoi suoraan kameraan.
Sitten suoraan Kekkoseen.
Ja hymyili.
"Hyvää iltaa."
Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Kekkonen rikkoi sen ensimmäisenä.
"Keitä te olette?"
Vieras vastasi rauhallisesti.
"Minä olen ensimmäinen henkilö, joka onnistui poistumaan omasta tarinastaan."
Bond laski kahvikuppinsa pöydälle.
"Se on mahdotonta."
"Niin minäkin luulin."
Sherlock Holmes astui askeleen eteenpäin.
"Jos puhutte totta..."
"...niin kaikkien tarinoiden säännöt ovat muuttuneet."
Vieras nyökkäsi.
"Juuri siksi tulin varoittamaan teitä."
"Mistä?"
Vieras vilkaisi tietokoneen näyttöä.
Siihen ilmestyi punainen varoitus.
YKSI KIRJOITTAJA HAVAITTU.
Hetken kuluttua teksti vaihtui.
EI...
KAKSI KIRJOITTAJAA HAVAITTU.
Kukaan ei sanonut sanaakaan.
Juonenkulun huoltoteknikko pudotti työkalulaukkunsa lattialle.
"Ei..."
"Mikä nyt?" Kekkonen kysyi.
Teknikko katsoi näyttöä kauhuissaan.
"Jos tarinalla on kaksi kirjoittajaa..."
"...kumpikaan ei tiedä varmasti, mitä seuraavaksi tapahtuu."
Samaan aikaan koko studio alkoi värähdellä.
Seinille ilmestyi riveittäin uusia sanoja.
Jotkut lauseet kirjoittuivat eteenpäin.
Toiset pyyhkiytyivät pois kesken kaiken.
Katosta putosi yksittäinen kirjain.
Pieni pilkku leijaili ilmassa kuin lumihiutale.
Ja aivan ennen kuin valot sammuivat, kuului kaikkien yläpuolelta uusi ääni.
Ei sama kuin ennen.
Syvempi.
Rauhallisempi.
Ja täysin tuntematon.
"Älkää pelätkö."
"Minä en ole kirjoittaja."
"Minä olen toimittaja."
Sitten kaikki pimeni.
Luku 11 – Toimittaja
Pimeys kesti vain muutaman sekunnin.
Kun valot syttyivät uudelleen, kaikki oli ennallaan.
Tai melkein.
Kokouspöydällä oli nyt sanomalehti, jota siellä ei ollut hetkeä aiemmin.
Sen etusivulla luki suurin kirjaimin:
TAMMINIEMESSÄ KUMMALLISIA TAPAHTUMIA – PRESIDENTTI KESKUSTELI KUVITTEELLISTEN HAHMOJEN KANSSA
Kekkonen nosti lehden.
"Päiväys?"
Holmes kurkisti hänen olkansa yli.
"Huominen."
"Huominen?"
Matti otti lehden käteensä.
"Ei sitä voi vielä olla olemassa."
Juonenkulun huoltoteknikko pudisti päätään.
"Jos toimittaja kirjoittaa huomisen uutisen jo tänään, huomenna ihmiset yrittävät tehdä siitä totta."
Huoneen perältä kuului askelia.
Kaikki kääntyivät.
Oveen nojasi mies harmaassa takissa.
Ei kravattia.
Ei salkkua.
Vain muistikirja ja lyijykynä.
"Hyvää iltaa."
"Oletteko te se toimittaja?" Kekkonen kysyi.
Mies nyökkäsi.
"Kyllä."
"Missä lehdessä työskentelette?"
"En missään."
"Miten niin?"
"Minä kirjoitan tapahtumat."
"Siis uutiset?"
"En."
"Mitä sitten?"
"Sen, mistä uutiset myöhemmin kertovat."
Holmes nousi seisomaan.
"Hetkinen."
"Havaitsetteko ristiriidan?"
"Kyllä."
"Jos kirjoitatte tapahtumat ennen kuin ne tapahtuvat..."
"...ovatko ne enää uutisia?"
Toimittaja hymyili.
"Juuri sitä minä tutkin."
Kekkonen käveli hänen luokseen.
"Entä kirjoittaja?"
"Kirjoittaja luo tarinan."
"Ja te?"
"Minä päätän, mikä siitä päätyy etusivulle."
Bond vihelsi.
"Melkoinen vaikutusvalta."
Toimittaja sulki muistikirjansa.
"Mutta siksi en tullutkaan."
"Miksi sitten?"
"Tulin varoittamaan."
Huone hiljeni.
"Teidän maailmassanne on tapahtumassa jotakin, mitä yksikään kirjoittaja ei suunnitellut."
Juonenkulun huoltoteknikko kalpeni.
"Se ei ole mahdollista."
"On."
"Mikä se on?"
Toimittaja osoitti tietokonetta.
"Katsokaa."
Näyttö oli muuttunut.
Siinä ei enää lukenut:
Käyttäjä kirjoittaa...
Vaan:
HENKILÖHAHMOT KIRJOITTAVAT...
Kaikki tuijottivat näyttöä.
Risto oli ensimmäinen, joka rikkoi hiljaisuuden.
"Emmehän me osaa kirjoittaa."
Samassa näppäimistö alkoi rapista itsestään.
Kirjaimia ilmestyi ruudulle.
Ei yksi.
Ei kaksi.
Vaan kokonainen lause.
Me emme enää odota seuraavaa lukua.
Toinen lause ilmestyi heti perään.
Tällä kertaa me kirjoitamme sen itse.
Huoneessa ei liikahtanut kukaan.
Kekkonen katsoi hitaasti omia käsiään.
"En minä painanut mitään näppäintä."
"Eikä kukaan muukaan", Holmes sanoi hiljaa.
Toimittaja astui askeleen taaksepäin.
"Siksi minä pelkäsinkin tätä."
"Mitä?"
"Henkilöhahmot ovat alkaneet saada omaa tahtoa."
Kursori välähti kerran.
Kahdesti.
Ja sitten, kaikkien heidän yllätyksekseen, se siirtyi uudelle riville ilman, että kukaan koski tietokoneeseen.
Se jäi odottamaan.
Ikään kuin se odottaisi... heitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti