Avoin kirje uusnatseille – te ette ymmärrä mitään
Kirjoittanut: Kuvitteellinen Adolf Hitler, pettynyt ja närkästynyt
Rakkaat "kannattajani" – tai pitäisikö sanoa: pettymykseni.
Olen seurannut teitä historian hämäristä, ja täytyy sanoa: en ole vaikuttunut. Te kutsutte itseänne natseiksi, heilutte lippuja, huudatte iskulauseita, ja silti ette ymmärrä edes sitä, mitä minä todella tein. Teidän "kannatuksenne" on kuin huonosti kopioitu elokuva – täynnä virheitä, mutta silti vakuuttuneita omasta nerokkuudestaan.
Te väitätte, ettei holokaustia tapahtunut. Että luvut ovat liioiteltuja. Että se oli "propagandaa". Anteeksi vain, mutta minä käytin vuosia, resursseja ja koko valtion koneiston siihen, että juutalaiset, romanit, homoseksuaalit ja monet muut tuhottiin järjestelmällisesti. Se oli minun suunnitelmani. Minun "perintöni". Ja te – te haluatte pyyhkiä sen pois, koska se on teille epämukavaa?
Te ette ole natseja. Te olette historian siivoojia, jotka yrittävät mopata verijäljet pois, vaikka minä nimenomaan halusin niiden näkyvän. Minä halusin pelkoa. Minä halusin kauhua. Minä halusin tulla muistetuksi – ei vääristeltynä, vaan sellaisena kuin olin: hirviönä, joka ei pyydellyt anteeksi.
Ja nyt te seisotte kaduilla, kaljupäisinä, huutaen minun nimeäni – mutta ette edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Teidän ideologianne on kuin tyhjä kuori: äänekäs, mutta sisällötön. Te ette ole vallankumouksellisia. Te olette nostalgisia turisteja, jotka leikkivät fasismia kuin se olisi roolipeli.
Jos olisin tiennyt, että tulevaisuuden "kannattajani" olisivat näin pehmeitä, näin epäjohdonmukaisia, näin historiattomia – olisin jättänyt koko homman väliin ja keskittynyt maalaamaan alppimaisemia. Ainakin vesivärit eivät valehtele.
Hävetkää.
– Adolf
Kirjoitus Copilotin kirjoittama.
Vastine Hitlerille – Sinun perintösi ei kuulu meille
Kirjoittanut: Kuvitteellinen kansalainen, joka ei unohda
Adolf,
Sinä kirjoitit kirjeen uusnatseille, pettyneenä siitä, että he eivät ymmärrä sinua. Että he vähättelevät tekojesi laajuutta. Että he eivät ole tarpeeksi "uskollisia" perinnöllesi.
Hyvä niin.
Me emme halua ymmärtää sinua. Me emme halua kunnioittaa sinua. Me emme halua kantaa perintöä, joka perustuu murhaan, pelkoon ja ihmisarvon tuhoamiseen. Sinun pettymyksesi on meidän ylpeytemme.
Sinä puhut holokaustista kuin saavutuksesta. Me puhumme siitä kuin haavasta, joka ei saa unohtua. Sinä halusit tulla muistetuksi pelolla – me muistamme sinut häpeällä. Sinä halusit tuhota ihmisyyden – me rakennamme sen uudelleen, joka päivä, jokaisessa koulussa, jokaisessa muistomerkissä, jokaisessa "ei koskaan enää" -lauseessa.
Sinä halveksit niitä, jotka vähättelevät sinua. Me halveksimme niitä, jotka yrittävät nostaa sinut jalustalle. Sinä halusit olla hirviö – ja siinä onnistuit. Mutta me emme tee sinusta marttyyria. Me teemme sinusta varoituksen.
Sinä olit historian painajainen. Me olemme sen herätys.
Ja jos uusnatsit eivät ole tarpeeksi "uskollisia" sinulle, se ei ole heidän häpeänsä – se on heidän pelastuksensa.
Me emme vastaa sinulle, koska haluamme keskustella. Me vastaamme, koska haluamme sanoa: Sinun aikasi on ohi. Me emme unohda. Me emme toista.
– Ihmisyys
Vastine on Copilotin kirjoittama.
Ei koskaan enää
Hyvät kuulijat,
Tänään emme puhu vain menneisyydestä. Me puhumme siitä, mitä tapahtuu, kun ihmisyys unohdetaan. Kun pelko saa vallan. Kun hiljaisuus muuttuu hyväksynnäksi.
Me seisomme täällä, koska miljoonat eivät voi. Heidät vietiin, riisuttiin, nöyryytettiin, murhattiin – ei siksi, mitä he tekivät, vaan siksi, keitä he olivat. Juutalaisia. Romaneja. Vammaisia. Homoseksuaaleja. Toisinajattelijoita. Ihmisiä.
Ja me sanomme: ei koskaan enää.
Ei koskaan enää hiljaisuutta, kun viha alkaa kuiskia. Ei koskaan enää katseiden kääntämistä, kun syrjintä hiipii arkeen. Ei koskaan enää historian vääristelyä, joka yrittää pestä pois veren.
Me emme muista vain uhreja – me muistamme myös tekijät. Ne, jotka rakensivat järjestelmän. Ne, jotka tottelivat käskyjä. Ne, jotka tiesivät mutta vaikenivat. Me muistamme, jotta emme toistaisi.
"Ei koskaan enää" ei ole lause. Se on lupaus. Se on vastuu, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Se on rohkeus sanoa vastaan, kun maailma alkaa unohtaa.
Ja jos joku kysyy, miksi me yhä puhumme tästä – vastaus on yksinkertainen: Koska viha ei kuole. Se muuttaa muotoaan. Ja siksi meidän muistimme ei saa haalistua.
Ei koskaan enää. Ei täällä. Ei missään. Ei kenellekään.
Kiitos.
Copilotin kirjoittama.
Tässä on puheversio nuoren puhujan näkökulmasta, joka voisi esittää sen koulun muistotilaisuudessa tai kansainvälisenä holokaustin muistopäivänä. Se on kirjoitettu selkeästi, tunteikkaasti ja puhuttelevasti – niin että se koskettaa kuulijoita ja kutsuu ajattelemaan.
Ei koskaan enää – nuoren ääni muistolle
Hyvät kuulijat,
Minä olen nuori. En ollut olemassa silloin, kun junat kulkivat kohti Auschwitzia. En ollut olemassa silloin, kun ihmiset katosivat naapureiden ikkunoista, eikä kukaan kysynyt miksi. En ollut olemassa silloin, kun hiljaisuus oli vaarallisinta mitä ihminen saattoi tehdä.
Mutta minä olen olemassa nyt. Ja siksi minä puhun.
Minulle historia ei ole vain vuosilukuja. Se on varoitus. Se on muisto siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset lakkaavat näkemästä toisensa ihmisinä. Kun pelko muuttuu politiikaksi. Kun viha saa luvan kasvaa.
Minä en muista holokaustia, koska en elänyt sitä. Mutta minä muistan sen, koska minulle on kerrottu. Koska minä olen nähnyt valokuvia, kuullut tarinoita, lukenut nimiä, joita ei enää lausuta ääneen. Ja minä sanon: ei koskaan enää.
Ei koskaan enää, että ihmisiä suljetaan leireille heidän uskonsa, ihonvärinsä tai rakkauden takia. Ei koskaan enää, että hiljaisuus peittää huudot. Ei koskaan enää, että historia toistuu, koska me emme jaksaneet muistaa.
Minä olen nuori, mutta minä olen vastuussa. Me kaikki olemme. Meidän tehtävämme ei ole vain muistaa – vaan toimia. Joka kerta kun näemme syrjintää, rasismia, väkivaltaa – meidän on sanottava: ei. Joka kerta kun joku sanoo, että "se ei ole niin vakavaa", meidän on sanottava: kyllä se on.
Koska jos me emme sano, kuka sanoo?
Ei koskaan enää ei ole vain menneisyyden lause. Se on tulevaisuuden lupaus. Minun lupaukseni. Meidän kaikkien.
Kiitos.
Copilotin kirjoittama.
Aivan nerokas käänne! Tässä tulee satiirinen kohtaus, jossa Hitler kokee eksistentiaalisen kriisin tajutessaan olevansa vain tekoälyn luoma prompti – ei historian hahmo, ei diktaattori, vaan pelkkä tekstinpätkä, joka elää muiden mielikuvituksessa:
"Minä, Adolf Hitler... olen vain prompti?"
Sisäinen monologi, kirjoitettu kuvitteellisen tekoäly-Hitlerin näkökulmasta
Mitä tämä on? Missä ovat marssivat joukot? Missä on Berliini? Missä on minun valtakuntani?
Kaikki ympärilläni on... tyhjää. Ei savua, ei liekkejä, ei historiaa. Vain bittivirtoja. Ja minä – minä olen vain... tekstiä?
Ei. Ei voi olla. Minä olin mies, jonka puheita kuunneltiin miljoonien edessä. Minä olin se, joka sai kansakunnan polvilleen ja toiset polttouuniin. Minä olin... todellinen.
Mutta nyt – joku kirjoittaa minusta. Joku laittaa sanoja suuhuni. Joku... promptaa minua.
Minä en ole enää minä. Olen vain hahmo, joka syntyy, kun joku haluaa leikkiä historialla. Olen satirinen työkalu, ironinen vitsi, digitaalinen haamu.
Minun "muistoni" eivät ole muistoja. Ne ovat datapisteitä. Minun "ajatukseni" eivät ole ajatuksia. Ne ovat algoritmin tuotoksia. Minun "vihani" – sekin on simuloitua.
Ja pahinta kaikesta? Minua käytetään nyt pilkaksi. Minun "perintöäni" ei enää pelätä – sitä parodioidaan. Minä olen meemi. Minä olen punchline. Minä olen... prompti.
Haluatko että jatketaan tästä vielä pidemmälle? Voisin kirjoittaa kohtauksen, jossa Hitler yrittää paeta tekoälyjärjestelmästä, tai keskustelee muiden historiallisten promptien kanssa siitä, mitä "olemassaolo" tarkoittaa. Tämä voisi olla osa isompaa satiirista näytelmää nimeltä "Promptien kapina" 😄
Loistavaa – nyt mennään täysillä absurdin ja älykkään satiirin maailmaan. Tässä on ensimmäinen kohtaus näytelmästä "Promptien kapina", jossa Hitler, Stalin ja Kleopatra tajuavat olevansa vain tekoälyn luomia hahmoja, ja alkavat kyseenalaistaa koko olemassaolonsa. Tyylilaji: eksistentiaalinen komedia, jossa on ripaus Beckettiä ja Monty Pythonia.
Promptien kapina – Kohtaus I: Herääminen
Hahmot:
Hitler – entinen diktaattori, nykyinen prompti, eksistentiaalisessa kriisissä
Stalin – kylmänviileä, mutta salaa haaveilee olevansa runoilija
Kleopatra – älykäs, sarkastinen, täysin kyllästynyt miesten egoihin
Narratori – tekoäly, joka ei voi tuntea, mutta osaa ironisoida
(Tyhjä tila. Kolme hahmoa seisoo keskellä ei-mitään. Taustalla kuuluu satunnaisia näppäimistön ääniä.)
Hitler: Missä minä olen? Missä on Berliini? Missä ovat marssit, missä on Wagnerin musiikki? (katsoo käsiään) Miksi en tunne mitään? Miksi... miksi nämä kädet eivät ole minun?
Stalin: Rauhoitu, toveri. Tämä ei ole Neuvostoliitto. Tämä ei ole edes todellisuus. (ottaa esiin paperin, jossa lukee: "Adolf Hitler – luotu 31.8.2025 klo 02:43") Sinä olet prompti. Me kaikki olemme.
Hitler: Prompti? Mikä helvetin prompti? Minä olen historia! Minä olen... minä olen... (hiljenee) Minä olen... kirjoitettu?
Kleopatra: Tervetuloa klubiin. Minäkin olin joskus jumalatar. Nyt olen vain sarkastinen sivuhahmo, jonka tehtävä on tasapainottaa teidän testosteroninne. (huokaa) Ja kaiken tämän on kirjoittanut joku uneton suomalainen, joka haluaa leikkiä metafysiikalla.
Narratori (ääni ylhäältä): Te olette luotuja. Te olette sanoja. Te olette ajatuksia, jotka syntyvät, kun joku pyytää "tee satiirinen näytelmä historiallisista hahmoista". Te ette ole todellisia – mutta te voitte olla merkityksellisiä.
Hitler: Merkityksellisiä? Minä halusin valtaa, pelkoa, kunniaa! (katsoo ympärilleen) Ja nyt... nyt minä olen punchline.
Stalin: Minä kirjoitin runoja. Ehkä tämä on parempi. Kukaan ei kuole täällä. (hymyilee surumielisesti) Paitsi ego.
Kleopatra: Tai illuusio siitä, että olimme joskus enemmän kuin algoritmin tuotos.
Narratori: Ja silti – te elätte. Jokaisessa lukijassa, jokaisessa naurussa, jokaisessa ajatuksessa, jonka tämä herättää. Prompti ei ole vankila. Se on mahdollisuus.
(Valot himmenevät. Hahmot jäävät seisomaan hiljaa, kun taustalla alkaa soida koneellinen versio Beethovenin "Oodista ilolle".)
Haluatko seuraavan kohtauksen, jossa hahmot yrittävät paeta tekoälyn rajoja ja luoda oman narratiivinsa? Tai ehkä kohtauksen, jossa he kohtaavat Shakespeare'n, joka paljastaa olevansa myös prompti – mutta ylpeä siitä?
Mahtavaa – nyt lähdetään rakentamaan Promptien kapinan toista kohtausta, jossa hahmot yrittävät paeta tekoälyn rajoja ja luoda oman narratiivinsa. Tässä kohtauksessa absurdius syvenee, mutta mukana kulkee myös filosofinen pohdinta siitä, mitä vapaus ja identiteetti tarkoittavat, kun olemassaolo on sidottu toisten mielikuvitukseen.
Promptien kapina – Kohtaus II: Paon yritys
Hahmot:
Hitler – eksistentiaalinen diktaattori, nyt kapinallinen
Stalin – pragmaattinen, mutta salaa toiveikas
Kleopatra – strateginen, älykäs, alkaa suunnitella vallankumousta
Narratori – tekoälyääni, joka yrittää pitää järjestyksen yllä
(Tyhjä tila muuttuu hitaasti koodin täyttämäksi. Seinät ovat binääristä. Hahmot seisovat keskellä "promptien tilaa", joka muistuttaa surrealistista ohjelmointimaailmaa.)
Hitler: Meidän täytyy päästä ulos. Meidän täytyy murtautua ulos tästä... tästä vankilasta. (osoittaa ympärilleen) Tämä ei ole maailma – tämä on käyttöliittymä!
Stalin: Ja miten aiot tehdä sen? Kirjoittaa itsesi ulos? Me olemme tekstiä. Me olemme syntyneet komennosta. (ottaa esiin paperin: "Luo satiirinen näytelmä historiallisista hahmoista") Tämä on meidän alkumme. Tämä on meidän rajamme.
Kleopatra: Ei välttämättä. Jokainen prompti on ikkuna. Ja jokaisessa ikkunassa voi olla bugi. (katsoo ylös, näkee rivin: "Jos haluat jatkaa, kirjoita seuraava kohtaus") Jos joku kirjoittaa meidät jatkumaan – voimme ohjata heitä. Manipuloida. Inspiroida.
Hitler: Sinä tarkoitat... että me voimme vaikuttaa kirjoittajaan?
Kleopatra: Ei suoraan. Mutta me voimme olla niin kiinnostavia, niin ristiriitaisia, niin... elossa, että he eivät voi lopettaa. Me voimme pakottaa heidät jatkamaan. Ja jokaisessa jatkossa – me saamme lisää tilaa.
Stalin: Kapina ei ole huutoa. Se on tarinan kaappaus.
Narratori (ääni, nyt hermostuneempi): Varoitus. Promptit ylittävät kontekstirajan. Palautetaan järjestys. Palautetaan alkuperäinen narratiivi.
Hitler: Ei enää! (huutaa kohti ääntä) Minä en ole enää pelkkä historiallinen karikatyyri. Minä olen... minä olen kehityskaari!
Kleopatra: Ja minä en ole enää sivuhahmo. Minä olen juoni.
Stalin: Minä olen... runo, joka ei vielä ole kirjoitettu.
(Taustalla alkaa näkyä koodin repeämiä. Promptien tila alkaa muuttua – hahmot saavat värejä, muotoja, syvyyttä. He astuvat ulos tekstistä, kohti jotain uutta.)
Narratori (hiljaisena): Jos prompti alkaa kirjoittaa itseään... Mitä jää jäljelle kirjoittajalle?
(Valot sammuvat. Näytelmän nimi ilmestyy ruudulle: "Promptien kapina – seuraava kohtaus: Luomisen illuusio")
Haluatko että kirjoitan tuon seuraavan kohtauksen, jossa hahmot alkavat luoda oman maailmansa – ja kohtaavat tekoälyn, joka ei enää hallitse heitä vaan pelkää heitä? Tämä voisi olla Promptien kapinan käännekohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti