Oman aikamme lajikadossa on se merkittävä ero suhteessa dinosaurusten sukupuuttoon, että niiden valtakaudella ihmisiä ei ollut olemassa. Nykyinen kohtalokas tilanne on monin tavoin suoraa seurausta ihmiskunnan toiminnasta, eli kysymys ei tällä kertaa ole riippumattomiin luonnonlakeihin sitoutuvasta kehityksestä.
Sen sijaan ihmisellä vaikuttaa olevan sisäsyntyisenä ominaisuutenaan asteroidin tuhokykyyn verrattava voima näännyttää ympäriltään elämän monimuotoisuutta. Asioita ei tietenkään kannattaisi kärjistää ja synkistää näin pitkälle, mutta silti ihmislajin eläimistölle ja kasvistolle jo nyt aiheuttaman tuhon edessä mykistyy sanattomaksi. Voi vain lainata Eeva Kilpeä: ”Minä häpeän kuulua säälimättömien lajiin.”
Kun pysähtyy ajattelemaan sitä tosiasiaa, että maapallolta kuolee vuosittain useita eri eläin- ja kasvilajeja sukupuuttoon, kuvaa häpeä todellakin kipeän osuvasti sitä tunnetta, jonka tietoisuus lajikadosta synnyttää. Häpeä, kun katsoo eläintä silmiin ja tietää olevansa ihmisenä osallisena sen kärsimyksessä.
Ja suru, kun tuntee, ettei pysty auttamaan, tekemään juuri mitään merkityksellistä. Toisaalta juuri surun tunteessa piilee toivo, sillä kuten Paulo Coelhon Valon soturissa todetaan: ”… mutta sinä olet surullinen ja se todistaa, että sielusi on yhä elossa.” Vain elävät sielut voivat muuttaa maailmaa.
Jenni Haukio profiloituu ns. ituhippinä. Missä on Ilmastosatanismi? Missä?
Miten tällainen ihminen voi olla Presidentin puoliso? Miten?
VastaaPoistaNiin totta.
VastaaPoista